Eva Wahlström

Löysin nyrkkeilyn 15-vuotiaana ja harrastin lajia intohimoisesti 39-vuotiaaksi. Viimeiset kymmenen vuotta nyrkkeilin ammattilaisena ja sitä ennen amatöörinä maajoukkueessa. Kasvoin siis tytöstä naiseksi nyrkkeilyn parissa. Menestyin enemmän tai vähemmän koko uran aikana - amatöörinä voitin kymmenen Suomen mestaruutta ja ensimmäinen EM-mitalini oli ensimmäinen arvokisamitali suomalaiselle naiselle. Ammattilaisena voitin Euroopan Mestaruuden myös ensimmäisenä naisena Suomessa, ja Maailmanmestaruus on edelleen ainut Suomen nyrkkeilyhistoriassa. Niitä voitin kuusi. Takanani on siis pitkä ura ja matka, joka on sisältänyt monenlaisia mutkia – korvaamattomia kokemuksia, oppeja sekä ihmissuhteita. Nyrkkeilyn ohessa kouluttauduin ensin liikunnanohjaajaksi ammattikorkeakoulussa erikoistuen stressin käsittelyyn. Tämän jälkeen valmistuin Aalto-yliopistosta huonekalu- ja tilasuunnittelijaksi. Myöhemmin urani päätyttyä olen lisäksi opiskellut Aalto-yliopistolla Contemporary Design- koulutusohjelmassa nykymuotoilua. Tavoitteenani on valmistua muotoilijaksi keväällä.

Kohtasin urani aikana useita vastoinkäymisiä. Suurin syy niihin löytyy korvieni välistä – kahden isoveljen kanssa kasvaneena olen määrätietoinen, sitkeä ja jääräpäinen. Sen takia harjoittelin aivan liian paljon ja liian kovaa. Minulla ei ollut esimerkkiä millaista on olla urheilija, ja koska naisten nyrkkeily oli Suomessa niin uutta minua myös valmennettiin miesten tavoin. Ja tietysti, koska menestyin, ajattelin olevani oikeilla jäljillä.

Amatööriurani katkesi alaraajojen jännetulehdukseen, joka vei liikuntakyvyn pariksi vuodeksi. Lisäksi molempia käsiäni jouduttiin leikkaamaan useita kertoja, aiheuttaen mahdollisesti sen, että sairastuin molemminpuoliseen keuhkoveritulppaan. Vakava sairastuminen pisti arvomaailman uusiksi ja ymmärsin, että urheilussa voittaminen, ”menestyminen” on pelkkää harhaa. Aloin kyseenalaistamaan itseäni, tarvettani menestyä, tapani urheilla ja tapani kohdella muita. Vaikka kohtelin muita hyvin, ensimmäisenä mielessä oli kuitenkin omat harjoitukset, oma ravinto, lepo jne. Opin vuosia kestäneen itsetutkiskelun kautta aitoa läsnäoloa, ja miten nauttia siitä että ylipäänsä saa urheilla tai että on keho jolla voi liikkua. Opin, että kun teen oikeita asioita kiitollisina niistä, niin silloin tulos yleensä on hyvä. Opin ajattelemaan muita ennen kuin ajattelin itseäni tai omia tarpeita. Tärkeintä on perhe ja läsnäolo, ja muut asiat tulevat vasta sen jälkeen. Loukkaantumisista seurasi muutakin hyvää: löysin uudelleen intohimoni taiteeseen ja ymmärsin, etten enää halua olla puhtaasti urheilija, vaan tarkastella maailmaa myös erilaisin silmin taiteen kautta. Myös tapani urheilla muuttui erilaiseksi verrattuna siihen, mihin Suomessa oltiin totuttu. Aloin löytämään urheilusta uutta iloa ja luovuutta, sekä ymmärtämään vartalon ja mielen yhteyden. Löysin armollisuuden itseäni kohtaan.

Esikoiseni Leon syntyi vuonna 2009 kun olin päättänyt amatööriurani jännetulehduksen takia. Taiteen ja luomisen lisäksi perhe on aina ollut tärkeä minulle liikunnan ohella. Minulla on kaksi veljeä ja olen aina ollut todella perhekeskeinen, mutta urheilun vuoksi ajattelin aina että perheen aika on urheilu-uran jälkeen. Yhtäkkiä se hetki olikin odottamatta käsillä ja perheen perustaminen tuntui luontevalta. Loukkaantuminen ja Leonin syntymä olivat valtava muutos, sillä olin ollut identiteetiltäni niin vahvasti pelkkä urheilija. Nyt kaikki se tarmo mikä sisälläni oli, ja se henkilö kuka olin aikaisemmin ollut, muodostui uudelleen äitiytenä.

Äitiydestä huolimatta oli edelleen vahva kaipuu nyrkkeilyn pariin. Kuntoutin itseäni vuoden verran ja lukuisista vaivoista ja vammoista huolimatta tein ammattilaissopimuksen. Tähän oli paljon syitä, mutta erityisesti se, että suomalaisen nyrkkeilytallin ansiosta minun ei tarvinnut matkustaa niin paljon ympäri maailmaa, sillä suurin osa kilpailuista käytiin Suomessa, ja näin ollen en tarvitsisi olla erossa Leonista.

Leon vietti kanssani aikaa salilla kymmenen päivän ikäisestä lähtien läpi erilaisten kehitysvaiheiden. Oli vaihe, kun hän roikkui jalassani kiinni treenatessani, ja aika kun valmentajani piti vain yhtä pistehanskaa kädessään pitäen Leonia kiinni toisella kädellä. Vähän myöhemmin kehään alkoi ilmestyä myös kauko-ohjattavia autoja! Onneksi valmentajani mielestä perhe oli urheiluakin tärkeämpää.

Olen onnekas, että minulla oli sellainen treeniympäristö ja treenikaverit, jotka hyväksyivät lapsen mukanaolon salilla. Leon onkin kasvanut alusta asti salilla, ja nyt 13-vuotiaana hän on itsekin kilpaillut nyrkkeilyssä vuoden ajan. Onneksi uusi valmentajakin ymmärsi levon ja ilon merkityksen, ja vuosi vuodelta tulin terveemmäksi ja vahvemmaksi.

Äitys on muuttanut minua ja vaikuttanut elämääni monella tavalla. Lapset ja perhe on aina etusijalla päätöksissäni. On ehkä väärin ajatella, että lapsi on äidille turva, kun sen pitäisi olla toisin päin. Koen kuitenkin vahvasti, että Leonin syntymän jälkeen minulla oli vihdoin elämässä muutakin kuin urheilu. Loukkaantumisen ja äitiyden myötä tärkeintä ei ollut enää urheilussa voittaminen, vaan se, että saa toteuttaa ja pitää huolta itseään ja nauttia harjoittelusta. Ajattelin myös, että tapahtuipa urani suhteen mitä tahansa, niin minulla on aina Leon.

Elia syntyi urani lopettamisen jälkeen ollessani 40-vuotias. Raskaus oli rankka ja oksensin joka päivä läpi raskauden. Lisäksi minulla diagnosoitiin hepatoosi: maksani ei kestänyt raskautta, enkä pystynyt nukkumaan hirveän kutinan vuoksi. Olin kuitenkin joka päivä kiitollinen siitä, että näin kovan uran jälkeen ja tämän ikäisenä pystyin tulemaan raskaaksi.

Elian syntymän jälkeinen aika oli erilaista kuin Leonin kanssa. Tunsin olevani kypsempi ja rauhallisempi, ja olen viettänyt paljon aikaa vain katsellessa Elian touhuja ja kehitystä. Vaikka kyllä hänkin on ollut salilla pienestä pitäen – nykyään seuraamassa isoveljen treenejä. Ja edelleen liikun itsekkin päivittäin, vaikka nykyään aika vähän nyrkkeilyä. Seinäkiipeilen, telinevoimistelen, uin, pyöräilen ja teen kaikkea mitä keholla voi. Kuitenkin, ennen kaikkea, on Elia sitonut uusioperhettämme ihanasti yhteen.

Leonin ja Elian lisäksi olen äitipuoli 11-vuotiaalle Ludalle. Ludan kanssa on erilaista: sen lisäksi, että olen Ludan äitipuoli, hän on erityislapsi. Ludalla on todettu Fragile-X-oireyhtymä. Koen olevani etuoikeutettu saadessani olla Ludan äitipuolena ja tukena. Luda on opettanut omille lapsilleni paljon erilaisuuden hyväksymisestä. Uusioperhekuviossamme on omat haasteensa, mutta kaiken kaikkiaan me olemme värikäs onnellinen perhe.

Aloitimme yhteistyön Lola&Lykken kanssa syksyllä 2022. Olen mukana suunnittelemassa uutta Lola&Lykke® by Eva Wahlström -rintapumppua, joka lanseerataan vuoden 2023 keväällä. Pumpun suunnittelun lisäksi toimin Lola&Lykke-brändilähettiläänä. Haluan kannustaa äitejä liikkumaan ja syömään hyvin, ja ennen kaikkea muistuttaa siitä, että vauvan lisäksi he muistavat pitää huolta myös itsestään. Lisäksi koen tärkeänä kannustaa äitejä mahdollisuuksien mukaan myös imetykseen, joka tuntuu olevan vähemmän ja vähemmän pop koko ajan. Lola&Lykke on brändi, jonka arvojen takana vahvasti seison.