Divider/Brand Symbol

Female Changemakers: Laura McGrath

Henkilökohtainen äitiystarinani aloittaa Female Changemakers -sarjamme. Istahdin hiljattain alas hyvän ystäväni Sannan kanssa keskustelemaan kokemuksistani lasteni syntymien aikaan ja kuinka ne ovat vaikuttaneet nykyiseen näkemykseeni elämästä. Tämä kirjoitettu versio kertoo tarkemmin kokemistani komplikaatioista ja niiden syistä. Toivon, että kertomalla näistä yksityiskohtaisesti voin auttaa muita saman asian kanssa kamppailevia äitejä, erityisesti GBS-infektion osalla.

Tämä ei ole tarina henkilökohtaisesta tragediasta. Olen hyvinkin tietoinen siitä, että monet äidit käyvät läpi paljon pahempaakin kuin mitä itse koin. Väärän käänteen saanut raskaus ja synnytys voi johtaa todellisiin kauhukokemuksiin, mukaan lukien lapsen menettämiseen.

Sen sijaan tämä tarina kertoo siitä, mikä usein jätetään julkaisematta synnytyskertomuksissa. Onnin synnyttäminen olisi luokiteltu äitiysjärjestelmässämme onnistuneeksi. Meille uskotellaan, että jos sekä äiti että vauva selviävät hengissä, on synnytys onnistunut. En kuitenkaan usko, että tämä lopputulos on aina paras äideille.

Itseään naisystävälliseksi kehuva järjestelmä pettää synnyttäneiden naisten kohdalla. Tuoreiden äitien fyysinen ja henkinen terveys on toissijaista, paikoin jopa merkityksetöntä. Tämä tarina kertoo siitä kärsimyksestä, jonka äitiysterveydenhuoltomme jättää huomiotta.

Lola&Lykken toinen perustajista Laura McGrath

Poikamme syntyi, muttei itkenyt

Sain vakavia komplikaatioita ensimmäisen synnytykseni yhteydessä. Ne lähestulkoon johtivat kuolemaan, sillä minua hoitava henkilöstö ei kuunnellut minua tai tarjonnut apua, jota kiireisesti tarvitsin. Olin raskausviikolla 42 + 3 ja synnytykseni suunniteltiin käynnistettävän sairaalassa. Useiden kalvojen irrotteluiden ja lääkeannostenkaan jälkeen mitään ei tapahtunut kolmeen kokonaiseen päivään. Muistan kävelleeni ylös lukemattoman määrän portaita yrittäessäni epätoivoisesti saamaan synnytyksen kunnolla käyntiin ja tulin yhä vaan ahdistuneemmaksi pitkäkestoiseen käynnistymiseen liittyvistä komplikaatioriskeistä. Yritin monta kertaa ottaa asian puheeksi, mutten kokenut hoitohenkilöstön ottavan huolenaiheitani vakavissaan.

Seuraavana aamuna lapsiveteni menivät ja luulin lopulta, että synnytys lähtisi kunnolla käyntiin. Synnytyssalissa sain paljon oksytosiinia, joka aiheutti niin vahvoja supistuksia, etten kyennyt liikkumaan. Tämän, viiden epiduraalipuudutuksen ja 10 tunnin jälkeen sain infektion, joka sai minulla kuumeen nousemaan. Sain kuumekouristuksia, joiden aikana koko kehoni vapisi ja tärisi holtittomasti. Tällöin vauvani syke kohosi nopeasti ja lääkärini päätti siirtyä kiireiseen keisarileikkaukseen. Olin tilanteessa, jota olin viimeiseen saakka halunnut välttää: synnytykseni muuttui pelottavaksi ja komplikaatioita alkoi sadella pikatahtiin. En ollut etukäteen pelännyt synnytystä, vaan olin lähestynyt sitä päättäväisin ja rohkein mielin, valmiina selviämään kaikista sen mukanaan tuomista kivuista. Tilanne kuitenkin riistäytyi käsistäni nopeasti ja olin kauhuissani, täysin avuttomana.

Laura McGrath raskaana istumassa sohvalla

Minulla on kirkas muistikuva leikkaussalista, jossa minua täytyi pitää aloillani lihaskouristeluni vuoksi. En muista koskaan olleeni yhtä kauhuissani kuin sillä hetkellä. Kehoni viestit olivat ensimerkkejä verenmyrkytyksestä. Leikkaus tuntui kestävän ikuisuuden ja kun he lopulta saivat vauvan ulos, laskeutui huoneeseen hiljaisuus. Sekunnit ja minuutit, joiden aikana odotimme vauvan itkevän, olivat elämäni pelottavimpia hetkiä. Odotimme ja odotimme, mutta emme kuulleet itkua. Lihaskouristusten ja aloillani pitämisen vuoksi en kyennyt kääntämään päätäni nähdäkseni, mitä tapahtui viereisellä pöydällä, jonka ääressä useampikin lääkäri hoiti poikaani.

Kokemus synnytystraumasta

Poikamme syntyi osittain tajuttomana, heikolla pulssilla, reagoimattomana ja sinertävän harmaana. 10 minuutin ventiloinnin jälkeen hän lopulta alkoi hengittämään itse ja silloin se tapahtui: ensimmäinen itku. Kun hoitaja sen jälkeen nosti hänet rintakehälleni, käskin sihisten häntä viemään pojan pois. Olin kauhuissani, että olin kuolemassa.

Vakavat komplikaatiot jatkuivat, sillä minulla oli verenmyrkytys. Poikamme onneksi sai puhtaat paperit vietettyään kolme päivää vastasyntyneiden teho-osastolla, vaikka hänellä pelättiin olleen infektio. Oma vointini jatkoi heikkenemistään: suolitukos kehittyi monielinhäiriöksi viidessä päivässä. Tulehdus aiheutti nesteiden vuotamisen sisäelimiini ja kudoksiini, joten paisuin elefantin kokoiseksi. Sairaalassa vietetyt päivät olivat jatkuva taistelu lepäämisen ja liikkumisen yrittämisen välillä, sillä liikkuminen oli ainoa tapani saada suolistoni toimimaan, jotta seuraavaa leikkausta ei tarvittaisi.

Kun infektioarvoni putosivat tietyn rajan alle, minut kotiutettiin äitiysosastolta. Minua huimasi ja pupillini olivat laajentuneet, aivan kuin olisin huumattu. Hoitaja viittasi kintaalla oireilleni ja pisti ne vastasynnyttäneen äidin stressin piikkiin. Olin huojentunut kotiin pääsemisestä mutta samaan aikaan pohdin, onko normaalia tuntea olonsa näin huonoksi synnyttämisen jälkeen. Vaikka en kyennyt mahtumaan tavallisiin raskausvaatteisiini synnyttämisen jälkeen, en siltikään sisäistänyt sitä, että jokin oli pielessä. Kotiin tultuani olin sekaisin tunteistani, minulla oli jäätävä päänsärky, turvonnut keho ja hengitysvaikeuksia. Aloin ajattelemaan, että kaikki ei todellakaan ole kunnossa.

Olin taas pian uudelleen sairaalassa: tällä kertaa tosin päivystyksessä ilman vauvaani. Tämä oli vasta ensimmäinen kerta, kun sairaala diagnosoi monielinhäiriöni. Verenmyrkytyksen sekä elimiini ja kudoksiini vuotaneen nesteen vuoksi sydämeni oikea puoli oli turvonnut kaksinkertaiseksi ja minulla oli hengitysvaikeuksia nesteen kertyessäni keuhkoihini. Systolinen verenpaineeni – joka oli syynä jäätävään päänsärkyyni – oli 220 ja silloin tiesin, että tilanne oli vakava. Aloin ymmärtää, että tältä ei kuulu tuntua synnytyksen jälkeen.

Vietin sairaalassa useita päiviä ja öitä, ja tilani alkoi onneksi parantua. Verenpainettani madallettiin lääkkeillä ja nesteet alkoivat viimein poistua kehostani. Olin päässyt pahimman yli ja toipumassa.

Synnytystrauman institutionaalinen kieltäminen

Kun jälkikäteen pyrin ymmärtämään, mitä minulle tapahtui ja mikä hoidossani meni pieleen, tein valituksen hoitovirheestä sairaalalle. Vaikka he myönsivät osan puutteista hoidossani, en koskaan kokenut, että sairaala olisi ottanut vastuuta hoidostani. Sen sijaan sain tilastotietoja siitä, kuinka monta onnistunutta synnytystä sairaalassa tehtiin vuosittain ja kuinka harvoin mikään kuulemma meni pieleen. Viesti oli, että joskus hoito ei suju suunnitellusti, mutta se vain kuuluu synnyttämiseen.

Tälle institutionaaliselle kieltämiselle on olemassa järkeenkäypä selitys. Synnytystraumat ja -vammat eivät kuulu vallalla olevaan äitiysterveydenhoidon ilmapiiriin, jossa alateitse ja ”luonnollisesti” suoritetut synnytykset ovat turvallisempia ja naisia voimaannuttavampia.

Julkinen terveydenhoito jatkaa katseensa pois kääntämistä samalla, kun synnytysvammat ja -traumat jatkavat kasvuaan muun muassa äitien ikääntymisen, ylipainon ja suurikokoisempien vauvojen vuoksi. Mutta miksi synnyttäneiden äitien yleisesti kokemiin psyykkisiin ja fyysisiin vammoihin ei kiinnitetä enemmän huomiota?

Tätä kysymystä on jo lähes kahden vuosikymmenen ajan pohtinut Maureen Treadwell, Birth Trauma Associationin puheenjohtaja. ”Jos miehelle tehtäisiin suun alueen leikkaus ilman puudutusta, vaikka hän olisi sitä pyytänyt, suosittelisimme hänelle terapiaa. Jos sama tapahtuisi naiselle, kehuisimme hänen olleen hyvä tyttö. Tämä on hulluutta”, hän totesi (The Guardian, 2017). Treadwellin mukaan synnytystraumaa pahentaa kulttuuri, jossa ylistetään vain yhdenlaista synnytystä. ”Järjestelmä ja valloillaan oleva kulttuuri täyttää naisten päät vääränlaisilla odotuksilla. Se uskottelee naisille, että synnytyksen tulisi olla ihana ja voimaannuttava kokemus. Kun se ei olekaan sitä, naiset kokevat kamalaa häpeää.”

Elämän ja kuoleman ei tulisi perustua onneen

Kun terveyteni palautui ja sain otettua hieman etäisyyttä tapahtumiin, aloin lopulta ymmärtämään, kuinka kriittisesti sairas olinkaan ollut. Kun elimet alkavat pettää verenmyrkytyksen vuoksi, mahdollisuudet selviytyä hengissä putoavat alle 50 prosenttiin. Kun keskustelin myöhemmin minua hoitaneen lääkärin kanssa, hän vahvisti täysin mukisematta, että tapauksessani komplikaatiot olivat lähestulkoon johtaneet kuolemaan. Jos en olisi ollut hyvässä fyysisessä kunnossa ennen sitä, en todennäköisesti enää olisi täällä. Olen onnekas, että selvisin komplikaatioistani, vaikka ne olivat edenneet pitkälle. Elämisen ja kuolemisen ei tällaisissa tilanteissa kuitenkaan tulisi perustua onneen.

Fyysisesti tilani parantui nopeasti, mutta kannan edelleen henkisiä arpia. Synnytystä seuranneina viikkoina ja kuukausina en kokenut vauvan saamiseen liittyvää innostusta, vaikka poikamme olikin ihmeen kaupalla selviytynyt. Hoidin poikaamme vastuuntuntoisesti, mutta koin oloni ihmeellisen irralliseksi kaikesta. Nyt jälkiviisaana tiedän, että kärsin traumaperäisestä stressihäiriöstä.


On päivänselvää, että synnytys on syvästi traumaattinen kokemus monille naisille, heidän mielilleen ja kehoilleen. Vain reilu sata vuotta sitten lähestulkoon 7 % raskaana olevista naisista kuoli Euroopassa synnytyksen yhteydessä. Synnyttäminen on nykyään turvallisempaa, mutta miksi silti monet synnytyksen jälkeiset vaivat jäävät diagnosoimatta ja hoitamatta?

Eräs syistä on se, että synnytystraumoihin ja -vammoihin liittyvä keskustelu on täynnä häpeää ja rakenteellista seksismiä. Naisten lisääntymisterveyteen liittyviä seikkoja kainostellaan, jonka lisäksi vastasynnyttäneiden äitien odotetaan vaan sietävän lähestulkoon mitä tahansa.

Lisäksi monet vakiintuneet toimintatavat eivät ota huomioon äitiä ja hänen tarpeitaan synnytyksen aikana tai sen jälkeen. Tämä institutionaalinen naisten kokemusten kieltäminen tarkoittaa, että yksilöllisiä tarpeita ja komplikaatioita ei huomata. Ei ole mikään ihme, että jos meidät kaikki yritetään hoitaa samoilla tavoin, ei jokainen mahdu kyseiseen muottiin.

Kun muistelen kokemustani näin jälkikäteen, ymmärrän olleeni täysin valmistautumaton. Ajattelin naiivisti – tavalla, jota yleinen synnytysvalmennus vahvistaa – että oli parempi olla tietämättä, mitä voi tapahtua. Olin todella väärässä.

Tietoisuutta synnytystraumasta

Uskon nyt, että osa ongelmaa on se, että raskaana olevia naisia ei kunnolla tiedoteta synnytystraumojen ja -vammojen riskeistä etukäteen.

Synnytystraumaksi lasketaan vakavat vammat tai vahingot – fyysiset tai psyykkiset (syvästi häiritsevät tai ahdistavat) tai niiden yhdistelmät. Fyysinen synnytystrauma voi olla välilihan repeytymä, lantionpohjan lihasten vauriot, lantionpohjan laskeuma, lantion alueen murtuma (häpy-, häntä- tai ristiluu) tai keisarileikkaukseen liittyvät haavat.

Psyykkinen trauma voi syntyä fyysisen trauman yhteydessä tai ilman sitä. Se voi esiintyä esimerkiksi synnytyksen jälkeisenä masennuksena, ahdistuksena, traumaperäisenä stressihäiriönä tai pakko-oireisena häiriönä. Esimerkiksi toistuva vauvan tarkistaminen pakko-oireisen häiriön vuoksi tai toistuvat ajatusvinoumat voivat vaikuttaa päivittäisestä elämästä nauttimiseen.

Vaikka jokin voi olla traumaattista yhdelle, se ei välttämättä ole sitä toiselle, koska hoiva ja hoitokeinot vaihtelevat. Yksi synnytystraumoihin vahvasti vaikuttava seikka on se, jos odotukset eivät vastaa realiteetteja. Sosiaalinen media syöttää mielikuvia lääkkeettömästä vesisynnytyksestä ilman hätäkeisarileikkauksia, mutta monien kohdalla kaikki ei menekään suunnitelmien mukaisesti.

Osallistuin synnytysvalmennukseen ennen ensimmäistä synnytystäni, mutta jälkikäteen ajateltuna saamani tiedot olivat varsin pintapuolisia eivätkä valmistaneet minua ollenkaan kokemiini komplikaatioihin tai siihen tilanteeseen, jossa kaikki ei menekään suunnitelmien mukaisesti. Lähestymistapa oli se, että komplikaatioita sattuu vain todella harvalle, eivätkä he halua pelotella ketään niihin liittyvillä kamalilla yksityiskohdilla. Synnytysvalmennus jätti valtavia aukkoja tarjoamiinsa tietoihin, joka näkyi jo ensimmäisessä kyynelsilmin kätilöltäni kysymässä kysymyksessä, kun minut kotiutettiin sairaalasta: miksi kukaan ei kertonut minulle, että näin voi käydä?

Kun kaikki ei menekään suunnitelmien mukaan, johtaa se voiman ja hallinnan tunteen katoamiseen. Naiset ovat erittäin haavoittuvaisessa asemassa niin fyysisesti kuin henkisesti synnyttäessään, ja kokemus hallinnan tunteesta luo valtavan eron synnytyskokemuksessa. Meidän tulee valmistaa jokainen nainen traumattomaan synnytykseen tarjoamalla heille työkaluja, tietoa ja voimaa. Tietoisuus, valmistelu ja pääsy puolueettomaan ja tutkimuksiin perustuvaan tietoon ovat avainasemassa, jotta synnyttävät äidit voivat keskustella merkityksellisesti hoitavan henkilöstönsä kanssa ja nauttia positiivisesta synnytyskokemuksesta myös silloin, kun kaikki ei menekään suunnitellusti.

Toisen raskauteni komplikaatiot

Kun pitkän hedelmällisyystaistelun jälkeen saimme tietää, että olin odotin toista lastamme, olimme onnemme kukkuloilla. 15. raskausviikolla aloin kärsimään kuitenkin vatsakivuista ja kuumeesta, ja ultraäänitutkimuksen jälkeen synnytyslääkäri lähetti minut sairaalaan lisätutkimuksia varten. Seuraavat kaksi päivää minua pompoteltiin sairaalassa ja vietin ikuisuuden odotushuoneissa. Kun lopulta koin oloni niin heikoksi, että pyysin päästä makuulle, minulle lopulta myönnettiin sairaalasänky päivystyksestä. Maatessani yksin sängyllä aloin saamaan vahvoja supistuksia ja selkäkipua – en siltikään ymmärtänyt, kuinka kriittinen tila oli. Neljän tunnin jälkeen anelin paniikissa apua keltä tahansa. Kiireinen lääkäri saapui paikalle, diagnosoi minulle virtsatietulehduksen ja lähetti minut kotiin. Helpottuneena palasin kotiin, mutta syvällä sisimmässäni tiesin, että jokin oli edelleen vialla.

Heräsin aikaisin seuraavana aamuna sängyssäni tunteeseen, että minusta vuoti ulos nestettä. Menin vessaan ja tiesin heti, että lapsiveteni olivat menneet. Minulla ei ollut virtsatietulehdusta. Olin saamassa keskenmenon.

Menimme kiireellä sairaalaan – eri paikkaan tällä kertaa – jossa pääsin pikaisesti tutkimuksiin. Lääkäri vahvisti, että lapsiveteni oli todellakin menneet ennen aikojaan ja että kohdussani oli jäljellä vain hyvin pieni määrä lapsivettä. Vauvani syke oli edelleen kuultavissa, joten minut otettiin sisään sairaalaan, jossa aloin todella tajuta mitä oli tapahtumassa.

Kokonaisen päivän ajan takerruin toivoon siitä, että ihmeen kaupalla raskauteni voisi jatkua. Kun minulla diagnosoitiin verenmyrkytys seuraavana päivänä, vauvan ulos saaminen muuttuikin kiireelliseksi. Elämäni särkyi sirpaleiksi tavalla, jota en kykene sanoin kuvaamaan. Minun tuli synnyttää terve vauva, jonka sydän löi, mutta hän tulisi kuolemaan synnytykseen.

Naisella on synnytyksen jälkeinen masennus ja hän nojaa päätänsä käsiinsä

Lapsen menettämisen synkkyys

Seuraavat päivät sairaalassa olivat täyden epätoivon sekä syvän menetyksen ja surun valtaamat. Tuntui siltä, kuin sydämeni olisi revitty irti rinnastani. Koin kuitenkin myös jotain hyvää: tässä sairaalassa hoitajat ja lääkärit olivat todella huolehtivaisia ja tukevia. He antoivat minulle aikaansa ja lohduttivat, pitivät kädestäni kiinni ja hoitivat minua kiireettä. Ensimmäistä kertaa koin, että minusta huolehdittiin naisena ja äitinä.

Sain myös selville, että yleisten sairaalakäytäntöjen mukaan raskaana olevalle naiselle, jolla on vakavan infektion oireita, tulisi aina antaa antibiootteja tiputuksena riippumatta infektion sijainnista. Ymmärsin, että jälleen kerran hoidossani oli tehty virhe.

Pyynnöstäni pappi tuli vierailemaan huoneeseeni sairaalassa ja hänellä oli mitä kaunein viesti kerrottavanaan. Hän sanoi, että ellemme olisi menettäneet tätä vauvaa, emme koskaan tulisi tapaamaan seuraavaksi saapuvaa. Nuo sanat antoivat minulle paljon voimaa jatkaa. Sairaala asetti ainoastaan kämmenenkokoisen vauvamme arkkuun ja toi hänet nähtäväksemme. Sain pidellä häntä kädessäni ja toivottaa jäähyväiset. Vauvamme tuhkattiin ja sirottelimme hänen tuhkansa läheisen hautausmaan enkelivauvoille omistetulla alueella. Tällä oli meille suuri symbolinen merkitys.

Ymmärryksen saavuttaminen omaa terveyttäni koskien

Seuraavana päivänä aloin ymmärtää yhä selkeämmin, että asioiden ei tarvitse päättyä näin, joten otin puhelimeni käteeni ja soitin minut ensimmäisenä tavanneelle lääkärille. Kuvailin hänelle mitä oli tapahtunut ja halusin ymmärtää, miksi hän oli päättänyt jättää minut hoitamatta. Hänen olisi taatusti tullut olla tietoinen antibioottien antamisen sairaalakäytännöstä kaltaisissani tapauksissa. Hän kertoi minulle, että olin hänen mielestään vaikuttanut fyysisesti hyvinvoivalta ja sen vuoksi hän oli päättänyt spontaanisti jättää noudattamatta käytäntöä.

Tämä oli mielestäni älytöntä, sillä ei kai sitä kenenkään tarvitse maata maassa ja huutaa apua joka kerta sitä saadakseen? Paitsi että aloin ymmärtämään, että niin se vaikutti vain menevän. Jotta saisin tarvitsemaani hoitoa ja huomiota, minun tulisi ryhtyä oman terveyteni aktiiviseksi suojelijaksi.

Keskenmenon jälkeen koin kamalaa surua ja tyhjyyden tunnetta, mutta lisäksi koin vaikeaksi hyväksyä terveen vauvan menettämisen tilanteessa, joka olisi voinut asianmukaisella hoidolla ja huomiolla päättyä toisin.

Koin tarvetta ymmärtää infektioitani lääketieteellisesti, joten tapasin yksityisen synnytyslääkärin, joka otti minut vastaan todella lämpimästi ja oli innokas auttamaan. Tämän lääkärin hoivassa aloitin traumaattisten kokemusteni käsittelyn ja aloin ymmärtämään omaa terveyttäni paremmin. Saatuani lähetteen infektiosairauksien erikoislääkärille (HUSin entiselle johtajalle) sain tietää, että infektioideni taustalla oli B-ryhmän streptokokki eli GBS. Kyseessä on erittäin yleinen bakteeri, jota löytyy sekä miehiltä että naisilta, ja harvoissa tapauksissa se voi aiheuttaa vakavia komplikaatioita raskauden aikana ja jälkeen – aivan kuten minun kohdallani.

GBS-infektio ja sen vaikutukset

B-ryhmän streptokokki on ongelmallinen yleensä ainoastaan raskauden aikana, sillä se voi vahingoittaa vauvoja ennen synnytystä, sen aikana ja sen jälkeen. Noin neljäsosa naisista kantaa B-ryhmän streptokokkia eli GBS:ää. Erittäin harvinaisissa tapauksissa – kuten minun kohdallani – GBS-infektio raskauden aikana voi aiheuttaa keskenmenon, ennenaikaisen synnytyksen tai kohtukuoleman.

Vauvat voivat saada GBS-infektion ennen syntymää ja ensimmäisten kuuden elinkuukautensa aikana, jolloin heidän immuunijärjestelmänsä ei ole vielä täysin kehittynyt. GBS useimmiten aiheuttaa verenmyrkytyksiä (sepsis), aivokalvontulehdusta (meningiitti) ja keuhkotulehduksia (pneumonia). Joillakin GBS-infektiosta selvinneillä voi esiintyä vammaisuutta, kuten sokeutta, kuuroutta, psyykkisiä vaivoja ja/tai CP-vammaa. Ainoastaan pieni osa GBS:lle altistuneista vauvoista saa tulehduksen, mutta se voi aiheuttaa vauvoille keskenmenon, kohtukuoleman, vakavan sairauden ja joskus jopa kuoleman syntymän jälkeen.

Vuonna 2015 tehty tutkimus arvioi, että vuosittain 57 000 sikiötä saa tulehduksen tai kuolee kohtuun. Erään toisen vuonna 2015 tehdyn systemaattisen arvion mukaan jopa 12,1 % kohtukuolemista johtuu GBS:stä ja toteaa, että asia vaatii vielä lisätutkimuksia. Maailman terveysjärjestö WHO arvioi, että kohtukuolemia on vuosittain 2,6 miljoonaa, joista 12,1 % vastaa siis 314 600 kohtukuolemaa, jotka ovat mahdollisesti GBS:n aiheuttamia. Siitäkin huolimatta GBS:n uskotaan olevan harvinainen kohtukuolemien aiheuttaja.

Vielä ei ole olemassa virallista ohjeistusta siihen, miten GBS-infektiota voitaisiin ehkäistä ennen syntymää. Ohessa on kuitenkin useita tietoon perustuvia strategioita, joilla syntymättömiä vauvoja voi mahdollisesti suojella B-ryhmän streptokokin ja muiden haitallisten mikro-organismien aiheuttamilta infektioilta:

  1. Virtsakokeita GBS:n ja muiden bakteerien varalta
  2. Syntymättömien vauvojen infektio-oireiden tunnistaminen
  3. Ennenaikaisen syntymän varoitusmerkkien ja oireiden tunteminen
  4. Tarpeettomien invasiivisten toimenpiteiden välttäminen
  5. Kiireinen lääkärintarkastus, jos emätintulehduksen oireita esiintyy

Raskaana olevilta naisilta yleensä testataan GBS osana raskauden aikaisia rutiinitarkastuksia. Jos tulos on positiivinen eli bakteeria esiintyy, useimmat naiset saavat antibiootteja tiputuksena synnytyksen käynnistyttyä, jotta vauvaa voidaan suojata infektiolta. Tämä toimintatapa herättää mielipiteitä puolesta ja vastaan, ja jotkut naiset kieltäytyvät hoidosta. Antibiootteihin liittyy riskejä ja seuraamuksia sekä naisille että vauvoille, joten monet naiset haluavat punnita riskejä ja tehdä päätöksensä itse. Minä en kyennyt päätöstä tekemään, sillä tulehdukseni ei jättänyt minulle valinnanvaraa.

Olin melko järkyttynyt ymmärtäessäni, että synnytyskokemukseni olivat täynnä komplikaatioita tämän bakteerin vuoksi – minulta ei sitä koskaan testattu. Mitään ei siis tehty, vaikka ongelman lähde olisi ollut tunnistettavissa yksinkertaisella pyyhkäisynäytteellä. Eri sairaalat ja eri maat lähestyvät GBS:ää eri tavoin – osa hoitaa ainoastaan ongelmien ilmetessä, kun taas toiset ovat aktiivisempia ennaltaehkäisyssä. Itse koen, että kokemukseni olisi voinut olla hyvin erilainen, jos olisin ollut tietoinen GBS:stä ja siitä, että kannoin sitä.

Tämä saneli kahden ensimmäisen synnytykseni tarinan. Pahimpaan mahdolliseen tapahtumaan reagointi sen sattuessa – ja kuten sanotaan, se tapahtuu niin harvoin. Kaikki oli hyvinkin pitkälti onnen varassa ja tällä kertaa minä olin se onneton.

Nämä komplikaatiot ovat kuitenkin paljon yleisempiä kuin luullaan. Itse asiassa heikko lisääntymisterveydenhuolto on vastuussa kolmasosasta kaikista 15–44-vuotiaiden naisten terveysongelmista. Joka vuosi 300 000 naista kuolee raskauteen ja synnytykseen liittyvien komplikaatioiden vuoksi. Se tarkoittaa yhtä naista kahden minuutin välein. Suurin osa näistä kuolemista ja komplikaatioista olisi voitu ehkäistä ennalta – aivan kuten minunkin.

Ymmärryksen saavuttaminen kehoani koskien

Kaikesta huolimatta koin helpotusta ja voimaantumista alettuani ymmärtää, mitä kehossani tapahtui ja miksi. Jatkoin yksityisen synnytyslääkärini tapaamista ja tultuani raskaaksi kolmatta kertaa hän piti GBS-infektiotani tarkoin silmällä. Viidennellä raskausviikollani bakteerikanta alkoi kasvamaan pikavauhtia, joten hän suunnitteli yhdessä infektiolääkärin kanssa hoitosuunnitelman raskauteni jatkoa varten. Tähän suunnitelmaan lukeutui säännöllisiä näytteitä, antibioottihoitoja sekä silloin tällöin sairaalassa vietetty viikonloppu antibioottitiputuksessa. Päätimme yhdessä, että suunniteltu keisarileikkaus antibioottien tarjoamassa suojassa olisi vauvalleni turvallisin tapa saapua maailmaan.

Koko kolmannen raskauteni ajan olin hieman paniikissa peläten, että bakteeri ottaisi taas vallan ja historia toistaisi itseään. Päivä päivältä pääsin tärkeiden virstanpylväiden ohi ja kun raskaus oli niin pitkällä, että tiesin vauvan todennäköisesti selviytyvän ennenaikaisesta syntymästä, koin vihdoinkin kykeneväni hengittämään. Tämä raskaus oli kuitenkin paljon erilaisempi kuin edelliset, sillä tavallisesta poikkeavat tarpeeni nähtiin, kuultiin ja huomioitiin.

En muista koskaan olleeni yhtä motivoitunut kuin odottaessani Ellaa. Elämässäni oli vain yksi päämäärä ja se oli suojella vauvaani ja tuoda hänet tähän maailmaan turvallisesti. Olin valmis tekemään mitä tahansa varmistaakseni, että hän oli turvassa ja ettei infektioni vahingoittaisi häntä.

Toinen perustajista Laura sairaalassa synnytyksen jälkeen pitelemässä vastasyntynyttä lastansa

Ellan syntymään ei liittynyt traumoja, kauhua, pelkoa tai verenmyrkytyksiä. Se oli mitä kaunein hetki ja auttoi minua valtavasti parantumaan menneisyyden traumoista. Ensimmäistä kertaa pidin vastasyntynyttä vauvaa rinnallani, nuuhkin hänen tuoksuaan ja koin ennenkokematonta onnea.

Minä myös synnyttäjänä -liike

Suomi tunnetaan kehittyneestä terveydenhoidostaan, mutta liike nimeltään ”minä myös synnyttäjänä” (#metoobirth) on saanut täällä tuulta purjeisiinsa viime vuosina. Liike antaa äänen naisille, jotka haluavat eroon synnytysväkivallasta. Synnytysväkivallaksi luetaan vakiintuneet toimintatavat, jotka eivät huomioi äidin tarpeita synnytyksen aikana. Lisäksi siihen sisältyy synnytyksen jälkeiset tapahtumat, jotka kumpuavat synnytyksen aikaisista tapahtumista ja niiden seuraamuksista. Tämä institutionaalinen naisten kokemusten kieltäminen on valtava ongelma synnytyksen jälkeisessä hoidossa, joka kiteytyy siihen ajatukseen, että ”kokemuksellasi ei ole väliä, ainoastaan terveellä vauvalla on väliä.

Tiukat budjetit ja resurssit sekä taipumattomat hoitojärjestelmät ovat nähtävissä naisten synnytyskokemuksissa. Aina ei ole riittävästi aikaa tai resursseja keskittyä yksilön tarpeisiin synnytyksen aikana ja sen jälkeen. Järjestelmämme jättää äidit systemaattisesti huomiotta, mutta silti kaikki tehdään niin sanotusti ”oikein”. Tämän vuoksi traumaattisetkin synnytykset kirjataan ylös onnistuneina. Jokin on selvästi vialla, jos järjestelmämme sallii traumaattisten synnytysten jatkumisen ja yhä useampi äiti kokee synnytyskokemuksensa täysin muuna kuin onnistuneena.

On viimein aika rikkoa näitä juurtuneita käyttäytymismalleja, joissa ainoastaan vauvan terveys on tärkeää. Meidän tulee tehdä kulttuurista ja yhteiskunnallista muutosta tukeaksemme äitejä yhtä paljon kuin vauvoja. Näiden asioiden ei tulisi olla toisiaan pois sulkevia: jokainen meistä haluaa sekä vauvan että äidin olevan terveitä.

Tarvitsemme parempaa äitiysterveydenhuoltoa

Helsingin Sanomat kirjoitti hiljattain, että Suomen Vanhempainliiton vuonna 2015 teettämän tutkimuksen mukaan kolmasosa äideistä ja neljännes isistä on päättänyt olla saamatta enempää lapsia traumaattisen synnytyksen vuoksi. Tämä tutkimus tukee synnytyskokemusten ja laskussa olevien synnytyslukujen välistä yhteyttä.

Oman synnytyskokemuksensa hallitsemisen tärkeyttä ei voi aliarvioida. Synnytykseen liittyvä tyytyväisyys ei ole niinkään riippuvainen kivusta tai synnytyksen kestosta, vaan siihen vaikuttaa aktiivinen osallisuus ja päätöksenteko koko synnytyskokemuksen ajalta. Tämä vaatii tietoutta ja valmistelua. Tyytyväisyys synnytyskokemukseen vaikuttaa uuteen vauvaan kiintymisen biologiaan, imetyksen onnistumiseen, synnytyksen jälkeisen masennuksen riskiin sekä intiimiyteen/seksuaaliseen terveyteen vauvan saamisen jälkeen.

Parantamalla synnytykseen ja sen jälkeiseen aikaan liittyviä kokemuksia parannamme samalla perheiden terveyttä ja hyvinvointia, joka vuorostaan edistää koko yhteiskuntaa.

Yhteisöt ovat historian saatossa unohtaneet naisen synnytysoikeudet ja naiset ovat siten jääneet toissijaisiksi. Naiset ovat ajan mittaan tottuneet tähän ja uskovat itsekin, että ainoastaan terveellä vauvalla on väliä. Vauvan terveys on toki tärkeää, mutta terve vauva tarvitsee myös terveen äidin. Nämä kaksi kulkevat käsi kädessä.

Eräs #metoo-liikkeen myötä kohentunut tilanne muutoshakuisuudessa on se, että naiset viimein avautuvat kokemuksistaan eikä heitä enää hiljennetä. On todella tärkeää saada äänemme kuuluviin, sillä ne usein hiljennetään terveydenhoidon palveluissa. Onneksi ammattilaisten ja kuluttajien nuori sukupolvi ei ole enää valmis taipumaan vakiintuneiden normien alle, jos normi ei ole riittävän hyvä. Kaikki auttamaan kykenevät – oli apu sitten millaista vain – ovat sitoutuneita ja velvollisuudentuntoisia tekemään niin.

Kaikki alkaa tietoisuudesta

Sanonta kuuluu, että mikä ei tapa, se vahvistaa. Voin allekirjoittaa tämän. Tänään olen aiempaa vahvempi ja päättäväinen saamaan muutosta aikaan. Elämän lyhyyden ja sattumanvaraisuuden ymmärtäminen on saanut minut arvostamaan jokaista päivää aivan uudella tavalla. Joku viisas joskus sanoi, että ”toinen elämäsi alkaa siitä, kun ymmärrät sinulla olevan vain yhden”. Kävin lähellä kuolemaa ja kokemus on saanut minut avaamaan silmäni täysin uudelle realiteetille, jossa on tarpeen kulkea vankasti eteenpäin kohti unelmiaan, kurottaa korkealle ja pyrkiä jättämään positiivinen vaikutus ympärilleen joka päivä.

Koska osa minulle sattuneista tapahtumista johtui inhimillisistä virheistä, olen kokenut vaikeaksi päästää irti katkeruudesta niitä terveydenhoidon henkilöitä kohtaan, joiden koen pettäneeni minut. Ajan myötä keskittymispisteeni on kuitenkin liikkunut kohti asioita, joihin kykenen vaikuttamaan. Olen oppinut kokemuksistani, ymmärtänyt terveyttäni paremmin, jakanut tarinaani muiden kanssa, keskittänyt energiaani muiden äitien auttamiseen ja ajanut eteenpäin muutosta äitien kohtelussa.

Suurin oppi kokemuksistani on ollut se, että kaikki alkaa tietoisuudesta ja valmistautumisesta. Olemalla tietoinen jokainen kykenee suojaamaan ja hallitsemaan omaa terveyttään: olipa kyseessä sitten lisääntymisterveys tai mikä tahansa muu terveyden osa-alue. Kaikista tärkeimpänä täytyy luottaa omaan vaistoonsa ja kuunnella omaa kehoaan.

Äitien yhteisten äänten saaminen kuuluviin

Tässä Female Changemakers -sarjassa haluamme saada kaikkien äitien ääniä kuuluviin. Julkaisemme pian kampanjan, jossa kehotamme yhteisömme vanhempia jakamaan kokemuksiaan kanssamme.

Voidaksemme luoda positiivisen ja kestävän muutoksen naisten ja äitien terveyteen, meidän tulee kerätä yhteen äänemme äiteinä, iseinä ja tuoreina vanhempina. Yhdessä äänemme saavat aikaan positiivisen muutoksen, joka alkaa tästä ja tänään.

*Female Changemakers -sarjamme on omistautunut yksilöille, joiden ammattiin tai henkilökohtaiseen elämään liittyvä omistautuneisuus on saanut heidät saavuttamaan jotakin uskomatonta ja luomaan kestävää ja positiivista muutosta naisten hyvinvointiin. Tässä sarjassa keskustelemme naisterveyden asiantuntijoiden, ammattilaisten sekä vanhempien kanssa, jotka ovat pyrkineet saamaan aikaan muutosta ja luomaan positiivista vaikutusta ympärilleen.