Lyhyt vastaus
Äitiysterveydenhoidon heikkenevästä laadusta ja hoitohenkilökunnan jatkuvasta kiireestä on puhuttu viime vuosina runsaasti. Synnytyssairaaloita on vähennetty, synnytysvalmennuksia siirretty säästöjen toivossa verkkoon, ja virheet hoidossa voivat johtaa jopa kuolemiin.
Äitinä ja Lola&Lykken perustajana aihe on todella lähellä omaa sydäntäni. Omat kokemukseni raskauksista, synnytyksistä ja menetyksestä ovat muovanneet sitä, kuinka ajattelen äitiysterveydenhuollosta ja erityisesti siitä, miten tärkeää naisille on tuntea olonsa kuulluksi.
Sisältö
- Millaista Suomen äitiysterveydenhuolto on nykyään?
- Kuinka ongelmiin puututaan?
- Kuinka laajalti ongelmia esiintyy?
- Miten äitiysterveydenhuoltoa voidaan parantaa?
- Miksi naisten kuuntelemisella on väliä?
- Kuunteleminen antaa myös tilaa naisten äänille
- Mitä voin tehdä, jos minua ei kuunnella?
- Miltä hyvä äitiysterveydenhuolto näyttäisi?
- Äitiysterveydenhuollon ei tulisi päättyä synnytykseen
Millaista Suomen äitiysterveydenhuolto on nykyään?
Yleisellä tasolla Suomella on aihetta ylpeyteen: maamme on yksi maailman turvallisimmista paikoista synnyttää, sillä meillä on tilastollisesti eräs maailman matalimmista äitiys- ja perinataalikuolemien todennäköisyyksistä.
Tämä ei kuitenkaan heti tarkoita sitä, että kaikkien äitien synnytyssairaalassa tai perheneuvolassa saama hoito olisi ensiluokkaista. Ongelmia on erityisesti syntynyt kiireestä ja palveluiden keskittämisestä, jonka vuoksi matka lähimpään synnytyssairaalaan voi olla pitkä.
Vaikka yli satavuotias neuvolakulttuurimme tavoittaa yli 99 prosenttia odottavista äideistä ja pikkulapsiperheistä, silläkin on omia haasteita muun muassa palveluiden digitalisoitumisen, monikulttuurisuuden lisääntymisen ja jatkuvien palveluleikkausten vuoksi.
Äitiysterveydenhuollon arvioimisessa onkin tärkeää esittää kysymyksiä:
- Missä asioissa olisi parantamisen varaa?
- Millaisia virheitä tapahtuu ja miksi?
- Minkä tulisi muuttua, jotta äidit olisivat tyytyväisempiä hoitoonsa?
Kuinka ongelmiin puututaan?
Terveydenhoidossa esiintyy vakaviakin ongelmia, joihin lukeutuu muun muassa äitien ja perheiden huolien ja toiveiden huomiotta jättäminen, äidin tai vauvan terveyden heikkenemisestä kertovien merkkien huomaamatta jääminen, ongelmien korjaamatta jättäminen sekä puutteet hoitohenkilökunnan määrässä, perehtyneisyydessä, johdossa tai työpaikan kulttuurissa.
1. Kuunnellaanko äitejä ja perheitä?
Ei aina. Joskus äitien tai perheiden esiin nostamia huolia vähätellään tai niiden pohjalta ei ryhdytä toimeen.
Ongelma ei jää pelkästään siihen, tuntevatko äidit olonsa kuulluksi ja nähdyksi. Äitiysterveydenhuollossa potilaan kuunteleminen on tärkeä osa turvallisuutta. Jos nainen kertoo jonkin muuttuneen tai tuntuvan väärältä, huolen ottaminen vakavasti on tärkeää, jotta tilanne voitaisiin tarkastaa, ja äiti ja vauva saisivat tarpeellista hoitoa ajallaan.
2. Havaitaanko terveydentilan heikkenemisestä kertovat merkit aina?
Ikävä kyllä ei. Kun hoidon tarpeen arviointi on siirtynyt laajalti verkkoon ja puhelinkeskusteluihin, joskus hoitohenkilökunnalta voi jäädä huomaamatta ongelmat, joihin tulisi tarttua nopeasti.
Synnyttävää voidaan kehottaa jäämään kotiin odottamaan niinkin pitkäksi aikaa, että vauva saattaa päätyä syntymään kotona tai matkalla sairaalaan.
Palveluiden ruuhkautuminen ja henkilöstövajeet voivat myös johtaa siihen, että kätilö ei pääse tarkastamaan synnyttävän äidin tilaa riittävän usein.
3. Ottaako terveydenhoito virheistä opikseen?
Vaikka sairaaloissa ja terveydenhuollossa yleisesti on olemassa käytäntöjä, jotka varmistavat virheistä ja läheltä piti -tilanteista oppimisen, tietyt rakenteelliset ongelmat ovat vaikeammin korjattavissa.
Esimerkiksi puutokset pätevässä henkilökunnassa, hoitohenkilöstön uupuminen ja johtamisen ongelmat eivät ratkea helposti. Painetta lisää vielä taloudelliset leikkaukset terveydenhoidon rahoituksessa.
4. Millaisia ongelmia henkilöstöön ja koulutukseen liittyy?
Vaikka suomalainen kätilö- ja sairaanhoitokoulutus on laadukasta, ongelmia voi ilmetä hoitohenkilökunnan perehdytyksen puutteessa, kun sijaisia tarvitaan jatkuvasti.
Huolella koulutettu hoitohenkilökunta on turvallisen äitiysterveydenhuollon perusta. Sen lisäksi henkilökunta tarvitsee kuitenkin riittävästi aikaa ja resursseja potilaiden kohtaamiseen.
5. Voiko hoitohenkilöstö ottaa ongelmat puheeksi?
Melko tuoreessa muistissa edelleen on, kun OYS:n kätilöt tekivät kantelun omasta työnantajastaan Pohjois-Suomen aluehallintovirastolle vuonna 2020.
Kyseessä oli poikkeuksellinen tilanne – työntekijät harvoin uskaltavat kritisoida omaa työnantajaansa näin suorasanaisesti. Ongelmien esiin nostamisen pelon ymmärrettävyydestä kertoo jotain jo sekin, että sairaalan vastuualuejohtaja kiisti heti kaikki syytökset jyrkästi, vaikka myöhemmin ääni kellossa kuitenkin vaihtui. Tilanne päättyi onneksi hyvin, sillä osastolle muun muassa palkattiin viisi kätilöä lisää.
Suomalaiset kätilöt ovat kuitenkin edelleen huolissaan monista asioista, ja syystäkin. Naapurimaassamme Ruotsissa on puhuttu jopa kätilökriisistä, ja mediamme on kertonut monista äitien negatiivisista kokemuksista HUS-alueella.
Kuinka laajalti ongelmia esiintyy?
Suomi ei ole ongelmiensa kanssa yksin. Vaikka äitiyskuolleisuus on globaalilla tasolla vähentynyt jopa 40 % vuosina 2000–2023, työsarkaa riittää vielä.
Esimerkiksi Isossa-Britanniassa hoidon laatua tutkiva komissio CQC totesi, että 47 % äitiysterveydenhuollon turvallisuutta koskevista palveluista ’vaati parannuksia’ ja 18 % oli ’puutteellisia’. Yksikään tutkittavista kohteista ei saanut parasta arvosanaa.
Yhdysvallat on kehittyneistä teollisuusvaltioista ainoa, jossa äitiyskuolleisuus on jopa kääntynyt nousuun. Rakenteellisella rasismilla on osansa, sillä erityisesti tummaihoisilla naisilla on korkeampi todennäköisyys synnytyskomplikaatioihin ja äitiyskuolemiin heidän koulutus- tai sosioekonomisesta tasostaan huolimatta.
Miten äitiysterveydenhuoltoa voidaan parantaa?
Minkälaisilla keinoilla äitiysterveydenhoidon turvallisuutta voidaan sitten kehittää? Hiljattain toteutettu englantilainen tutkimus tarkasteli ja kuunteli sekä äitejä, perheitä että työntekijöitä. Niiden perusteella se kiteytti suosituksensa kahdeksaan kohtaan:
- kansallisen äitiysterveydenhuollon valvontaviranomaisen luominen
- naisten ja perheiden kuuleminen systemaattisesti
- palveluiden virheisiin vastaamisen kehittäminen
- selkeät kansalliset standardit laadukkaan hoidon takaamiseksi
- rasismin, syrjinnän ja epätasa-arvon kitkeminen
- valvonnan ja vastuunoton vahvistaminen
- työpaikkakulttuurin, tiimityöskentelyn ja johtajuuden kehittäminen
- kunnolliset puitteet ja digitaaliset järjestelmät terveydenhuollolle
Osa suosituksista pureutuu nimenomaan terveydenhoitoon työpaikkana, kun taas toiset keskittyvät palveluiden vastaanottajan huomioimiseen. Naisten ja perheiden systemaattinen kuuleminen löytyykin listalta selkeästi todettuna.
Vaikka eri työpaikoilla, kaupungeissa ja maissa on jokaisessa omanlaisensa käytännöt, ongelmien juurisyyt ovat usein samat: naisten ääni ei pääse kuuluviin, kommunikointi on heikkoa, hoidossa esiintyy rakenteellista epätasa-arvoisuutta eikä tehdyistä virheistä haluta ottaa opiksi.
Miksi naisten kuuntelemisella on väliä?
Äitiysterveydenhuollon laatua tarkastellessa sama asia toistuu kerta toisensa jälkeen: meidän tulee kuunnella naisia.
Se on lähes kiusallisen päivänselvä asia. Siitä huolimatta synnytyskokemuksestaan traumatisoituneet naiset päättävät olla hankkimatta lisää lapsia ja jatkuvasta kiireestä valittavat kätilöt jätetään oman onnensa nojaan.
Naisten kuuntelemisella ei pelkästään tehtäisi äitiysterveydenhuollosta potilaiden tarpeita huomioivampaa, se myös lisäisi hoidon turvallisuutta.
Äidit ovat kertoneet, kuinka heidän huoliaan on vähätelty, oireisiin on viitattu kintaalla ja aistimukset jonkin pielessä olemisesta on tulkittu pelkäksi ahdistukseksi. Hoitavien ammattilaisten jatkuva vaihtuminen voi johtaa siihen, että tärkeää tietoa ei tule kerrotuksi tai kirjatuksi oikein. Joskus äidit joutuvat toistuvasti vakuuttelemaan eri ihmisiä, jotta he saisivat hoitoa.
Naisilla on kuitenkin sellainen valtti, jota mikään muu ei kykene korvaamaan: oman kehonsa tunteminen.
Se ei tarkoita sitä, että naisten tulisi joutua diagnosoimaan itse itsensä tai että terveydenhoidon ammattilaisten kliinisellä tietotaidolla ei olisi omaa merkitystään. Jos nainen kuitenkin kertoo jonkin olevan pielessä, sen tiedon tulisi muodostaa osa kliinistä kuvaa eikä siihen tulisi suhtautua ylimääräisenä vaivana.
Ymmärrän tämän todella henkilökohtaisella tasolla. Kun ensimmäinen lapseni syntyi, minulla oli merkittäviä komplikaatioita, mutta pyrin itsekin minimoimaan tuntemuksiani. Ajattelin, että minulla on todella paha olla, mutta sellaista lapsen synnyttäminen varmaan on. Vasta kun menetin toisen lapseni raskausaikana samankaltaisten komplikaatioiden vuoksi, aloin kyseenalaistaa olettamuksiani.
Kolmannen raskauteni aikana suhtauduin äitiysterveydenhuoltoon aivan eri tavalla. Kysyin enemmän kysymyksiä, haastoin päätöksiä ja toimin aktiivisena puolestapuhujanani. Tämä kokemus kuitenkin herätti minussa uuden kysymyksen: miksi naisten tulisi ryhtyä terveydenhoidon asiantuntijoiksi ja jatkuvasti puolustaa omia oikeuksiaan kokeakseen olonsa turvalliseksi?
Kaikki eivät uskalla tai kykene haastamaan terveydenhoidon ammattilaisia. Kaikilla ei ole sitä tietämystä, itsevarmuutta, sanallisia taitoja tai emotionaalista kapasiteettia, jota kysymysten esittäminen vaatii. Raskaus ja synnytys itsessään asettavat naiset erittäin haavoittuvaiseen asemaan. Hoidon turvallisuuden ei tulisi riippua siitä, kuinka itsevarmasti ja päättäväisesti saat äänesi kuuluviin. Tiedämme jo, että äitiysterveydenhuollon epätasa-arvoisuus johtaa siihen, että joidenkin naisten äänet eivät pääse yhtä kuuluviin kuin toisten.
Tämä on vain yksi syistä, jonka vuoksi olen aina kokenut vahvasti, että äiteihin tulisi suhtautua älykkäinä yksilöinä. Naiset tuntevat itsensä. He tuntevat omat kehonsa, olosuhteensa, pelkonsa ja rajansa. Hyvä terveydenhuolto ottaa huomioon nuo tiedot osana kliinistä ammattitaitoaan sen sijaan, että se arvottaisi niitä eri tavalla.
Kuunteleminen antaa myös tilaa naisten äänille
Kuunteleminen on paljon muutakin kuin hätään vastaamista. Aidolla vuoropuhelulla voi tarjota samalla naisille kaiken sen tiedon, mitä he tarvitsevat tehdäkseen aktiivisia päätöksiä omaa hoitoaan koskien.
Pelkkä hyväksymislomakkeen allekirjoittaminen ei tarkoita tietoon perustuvaa päätöksentekoa. Naisten tulee lisäksi saada:
- ymmärtää mitä on tapahtumassa
- kuulla rehellistä tietoa mahdollisista riskeistä ja vaihtoehdoista
- tilaisuus esittää kysymyksiä aina kun mahdollista
- tietää, että heidän toiveensa ja arvonsa huomioidaan
Naisten ei tulisi joutua aloittamaan alusta joka kerta, kun he tapaavat uuden kätilön tai lääkärin. Hoitohistoria, edelliset komplikaatiot, huolenaiheet ja sovittu hoitosuunnitelma tulisi automaattisesti kulkea mukana jokaiselle hoitokäynnille. Jatkuvasti vaihtuva henkilökunta johtaa katkoksiin hoidossa, jolloin tärkeää tietoa voi jäädä huomaamatta, se voi tulla väärinymmärretyksi tai jäädä jopa kokonaan kirjaamatta.
Kun ammattilaisten välinen kommunikaatio pätkii, naiset voivat itse joutua pitämään kaikki palaset yhdessä. Se on valtava vastuu sellaiselle, joka voi olla kivuissaan, peloissaan, uuvuksissa tai synnyttämässä.
Mitä voin tehdä, jos minua ei kuunnella?
Ensinnäkin haluan tehdä yhden asian selväksi: äitiysterveydenhuollon parantamisen ei pitäisi levätä pelkästään naisten harteilla.
Äitiysterveydenhuollon ylläpitäminen ja kehittäminen tulisi olla tavoite jokaiselle. Äidit eivät ole yksittäinen ihmisjoukko, vaan heidän terveyteensä ja hyvinvointiinsa kytkeytyy koko yhteiskunta: lapset, puolisot, vanhemmat, sisarukset ja ystävät.
Vaikka jokaisella on periaatteessa oikeus kunnioittavaan, asialliseen ja huolehtivaiseen hoitoon, omien oikeuksien puolustaminen ja vaatiminen voi tuntua monista raskaalta ja vaikealta. Toivon kuitenkin, että uskallat esittää kysymyksiä ja ottaa asioita puheeksi, jos jokin huolettaa sinua.
Tässä on muutamia käytännönläheisiä vinkkejä:
- Kerro jollekulle huolenaiheistasi. Selitä, mikä on muuttunut tai tuntuu erilaiselta. Jos et kykene selittämään tarkalleen, mikä on pielessä, voit silti todeta jonkin olevan vialla.
- Kysy kysymyksiä. Jos et ymmärrä, mitä sinulle kerrotaan, pyydä uutta selitystä. Voit myös kysyä lisätietoja suosituksista ja syistä niiden taustalla.
- Kysy mitä seuraavaksi on tapahtumassa. Ota selville, milloin sinut tai vauvasi tarkastetaan uudelleen ja millaiset muutokset voivat tarkoittaa sitä, että hoitoon tulisi hakeutua nopeammin.
- Pyydä jotakuta toista tarkastamaan tilanteesi. Jos koet, että sinua ei kuunnella, pyydä jotakuta toista tai esihenkilöä puhumaan kanssasi tai tarkastamaan tilasi.
- Pyydä kumppaniltasi tai perheenjäseneltäsi apua. Jos haluat, he voivat kertoa omat havaintonsa, esittää kysymyksiä ja auttaa sinua saamaan toiveesi ymmärretyksi.
- Jos vauvasi voi huonosti, vaadi toista mielipidettä. Jos koet, että huoliasi vauvan tilasta ei oteta vakavasti, sinulla on aina oikeus pyytää toista mielipidettä toiselta ammattilaiselta tai mahdollisesti jopa toisesta sairaalasta.
Jokaisessa sairaalassa, terveys- ja lääkärikeskuksessa on potilasasiavastaava, jonka puoleen voi kääntyä epäselvissä tapauksissa tai jos koet, että sinua ei kuunnella. Potilasasiavastaavan tehtävänä on valvoa potilaiden oikeuksia, sekä neuvoa ja auttaa muistutusten tai potilasvahinkoilmoitusten teossa, jos sellaiseen on tarvetta.
Millaiselta hyvä äitiysterveydenhuolto näyttäisi?
Mielestäni hyvä äitiysterveydenhuolto keskittyy kaikista olennaisimpaan asiaan: edessäsi olevan naisen näkemiseen yksilönä. Ei vain yhtenä raskautena muiden joukossa. Ei vuodepaikan täyttäjänä. Ei tutkimustuloksena. Ihmisenä.
Hyvä äitiysterveydenhuolto yhdistää kliinisen tietotaidon naisen omaan kehon tuntemukseensa. Se tarjoaa jatkuvuutta, jotta huolenaiheet eivät valu sormien lävitse hoitokäyntien välissä. Ammattilaiset keskustelevat keskenään. Naisille annetaan selityksiä ohjeiden sijaan, ja kysymykset otetaan vastaan mielellään eikä niitä tulkita haastavuudeksi. Lisäksi se tunnistaa, että jokainen nainen on omanlaisensa yksilö ja voi tarvita erilaista tai eritasoista tukea.
Kaiken kaikkiaan naisten tulisi kokea saada esittävänsä kysymyksiä, että heidän huolenaiheensa otetaan vakavasti, ja että he ovat itse aktiivisesti osallistumassa hoitopäätöksiinsä sen sijaan, että he vain passiivisesti ottaisivat hoitoa vastaan.
Äitiysterveydenhuollon ei tule päättyä synnytykseen
Mielestäni on myös tärkeää keskustella siitä, mistä äitiysterveydenhuolto alkaa ja mihin se päättyy.
Raskaus, synnytys, synnytyksestä palautuminen, imetys ja lopulta arjen ja työelämän pyörittäminen eivät tapahdu muusta elämästä erillään. Niistä jokainen kytkeytyy naisten terveyteen. Kuitenkin käytössä olevat järjestelmät kohtelevat niitä erillisiä tapahtumina ja saatavilla oleva tuki vedetään kuin mattona jalkojen alta, kun jokin niistä päättyy.
Tämä oli suuri syy sille, miksi perustin Lola&Lykken. Omat vaikeat kokemukseni raskauksista, synnytyksistä ja menetyksestä ovat saaneet minut ymmärtämään, kuinka helposti äideistä tulee vain yksi kategoria terveydenhuollossa sen sijaan, että heidät nähtäisiin yksilöinä. Ensimmäisen synnytykseni jälkeen hyväksyin monet vaikeudet, koska vain oletin niiden olevan osa äidiksi tuloa. Kun menetin toisen vauvani samankaltaisten komplikaatioiden vuoksi, aloin nähdä asiat täysin eri valossa.
Tajusin myös, että aukot tuessa eivät pääty synnytykseen. Kun vauva saapuu maailmaan, kaikki huomio kiinnittyy välittömästi lapseen, kun taas äiti jätetään yksin selviytymään fyysisestä palautumisesta, imetysongelmista, univajeesta, tunnekuohuista ja lopulta vaikeasta siirtymästä takaisin työelämään, varsin usein ilman kovinkaan kummoista tukea.
Tämä on se aukko, jota Lola&Lykke luotiin täyttämään. Ei kertomaan naisille, mitä heidän tulisi tehdä, vaan antamaan heille parempaa tietoa, parempia työkaluja ja parempaa tukea, jotta he voisivat itse tehdä päätökset, jotka parhaiten sopivat heidän vartaloilleen, vauvoilleen ja olosuhteilleen.
Terveydenhuollon puutteista ja virheistä tulisi oppia. Samalla meidän tulisi pyrkiä varmistamaan, ettei samoja virheitä enää toistettaisi ja samalla voimme ideoida sitä, miltä aidosti hyvä äitiysterveydenhuolto voisi näyttää.
Minusta alkusysäys on yksinkertainen: nähdä nainen, kuunnella häntä ja tarjota yksilöllistä tukea raskauden aikana, synnytyksessä ja vielä kauan sen jälkeen.
Terveydenhuolto on toki varsin monimutkainen rakennelma ja palvelu. Kliinikot tekevät vaikeita päätöksiä, usein kovan paineen alla, ja pelkällä kuuntelemisella ei voida ratkaista henkilöstövajetta, vaatimattomia resursseja tai järjestelmän laajempia ongelmia.
Mutta ehkäpä tämä on juuri se kohta, missä ’naisten kuunteleminen’ palaa esiin toistamiseen.
Viestini ei ole, että äitiysterveydenhuollon ammattilaisten tulisi olla mukavampia. Se kiteytyy siihen, että naisten huoliin tulisi suhtautua vakavasti, heille tulisi antaa kaikki tarvittava tieto, ja hoitohenkilöstön tulisi kommunikoida keskenään. Kaikista tärkeintä olisi, että jokainen nainen kykenisi puhumaan huolistaan ääneen tietäen, että joku kuuntelee.
Sen ei tulisi olla tulevaisuuden tavoite.
Sen tulisi olla turvallisen äitiysterveydenhuollon perusta.
Kirjoittanut Laura Mcgrath
